Taas sunnuntai aamupäivän treenit takana..
Aamun aloitimme aikaisin tekemällä jälkeä jo tutuiksi tulleille pelloille. Manulle tein taas U:n muotoisen jäljen ja tiheämmällä välillä makkaraa, jotta saisin herran tekemään tarkempaa työtä, eikä kiirehtimään niin kovasti eteenpäin. Hänelle kun on viime kerralla tullut hieman kiire jäljellä eteenpäin. No, sama kiire jatkui edelleen tänään, rynnimistä eteenpäin ja ensimmäisellä kulmalla tarvitsi kovastikin tukea. Toisella suoralla jäljen ajo parani ja toinen kulmakin löytyi helposti. Viimeisen suoran ajoikin jo niin, että pystyin itsekin toteamaan sen olevan "ihan hyvä". Jäljen päässä esine, jolle kävi itse omatoimisesti maahan, kylläkin pienen odottelun jälkeen.
Edelleen saan todeta pitkän tauon jäljen ajossa olleen huonoksi Manulle. Kuten olen aina ollut sitä mieltä, saan nyt myös itse kokea sen: "Nuoren koiran kanssa ei kannata pitää pitkiä taukoja kun opetellaan uutta asiaa". Tätä miettiessäni kaivoin arkistojen kätköistä videomateriaalia Manusta kun hän ajaa jälkeä vain neljän kuukauden ikäisenä. Linkistä avautuu video YouTubeen. Hän on joskus ollut näinkin taitava!!
Oonalle taas tauko on näyttänyt tehneen oikein hyvää. Tällä kertaa paljon kulmia ja entistä harvemmin namia jäljellä. Ja vauhti ja tarkkuus oikein hyvä. Neiti ei tarvitse ollekaan tukea vaan ajaa hyvin itsenäisesti jäljen. Tällä kertaa minulla oli jäljellä 2 esinettä, joista toinen jäljen päässä. Ja hienosti juoksimme ensimmäisen esineen ohi, toisen esineen neiti yritti tuoda käteeni. Ei sitten muistunutkaan hänelle enää mieleen uudelleen opeteltu ilmaisutapa. Tästä lähin kun neidin tulisi ilmaista esineet maahan menemällä. Sainkin nyt ohjeeksi Oonan kanssa tehdä entistä pidempää jälkeä, enemmän esineitä noin 4-5 kappaletta sekä vähemmän palkkaa jäljellä. Kaikkea emme tietenkään toteuta samalla kertaa vaan treenailen näitä osia seuraavaksi, yhtä aina kerrallaan.
Jälkien ajon jälkeen ajoimme tutustumaan tulevaan uuteen treenikenttäämme. Me kun muutamme pois nykyisestä paikasta vuoden vaihteessa. Mutta tämä asia ei minulle ole huono, koska uusi treenikenttämme tulee sijaitsemaan Bennekomissa, suunnilleen kilometrin päässä kodistamme (nykyiseen paikkaan kun on 20 minuutin ajomatka). Tottakai suurta kentän kokoa sekä hienoa klubitaloa tulee ikävä, mutta ei uusi paikka toisaalta sen huonompi ole. Kentän koko kun on silti suunnilleen 2 kertaa sen kokoinen mihin Suomessa "isoilla" kentillä on tottunut ja uudella kentälläkin sijaitsee oma "klubitalo" keittiöineen. Täällä se on siis vakiona, että jokaisen kentän yhteydessä on rakennus johon voi kokoontua lämmittelemään ja juomaan virvokkeita. Sekin on tällaiselle maahanmuuttajalle uutta.
Päivän päätteeksi pienet tottistelut Oonan kanssa, tällä kertaa ei Manun kanssa, herra kun oli nälissään syönyt kokonaisen makkarapussin omatoimisesti autossa odottaessaan. Oonan seuraaminen hienoa, täyskäännökset tiiviitä, henkilöryhmä ok. Hypyssä ponnisti esteestä, ensi kerralla siis keskitytään siihen, että hyppäisi koskettamatta estettä.
Nyt nautin taas ihanasta kuluneesta päivästä, joka päättyikin kammottavaan päänsärkyyn. Onneksi koirat ovat väsyneitä ja tyytyvät vain röhnöttämään jalkojeni päällä, eikä heitä tarvitse aktivoida tänään enää ollenkaan. Lopussa vielä paluu tämän kertaiseen otsikkooni... Tätä kirjoittaessani kun tajusin, että ennen Manu oli minun kaikkein paras harrastuskoira, jolla treenit eivät ikinä epäonnistuneet ja kaikessa hän yllätti minut positiivisesti. Oona taas aiemmin oli hyvinkin motivoitunut kaikkeen muuhun kuin tottisteluun, jossa en saanut neidin virettä pysymään ollenkaan. Viime aikaisempien treenikertojen perusteella Manusta löytyy parannettavaa, Oona taas tällä hetkellä yllättää uskomattomalla draivillaan..
